Aika hurjaa kui paljo yks ihmine voi muuttua...Muuttua elämänsä aikana, ja olla ku kaks eri ihmistä... Onkohan se sitä kasvamista? Aattelin täs eniten itteeni...
Ku on tottunu elään yksin, täytyy myös selvitä kaikesta yksin. Haluun selvitä kaikesta ite, aika monesti selviinki - vaikkei ehkä tarttis. Mä en kovin iisisti haluu olla kenenkään jeesistä riippuvainen tai sen tarpeessa, en kun oikeesti on kyse jostaki tärkeestä, rutiinityötä suuremmasta. Hommat täytyy hoitaa kunnialla, kaikki pidettävä kasassa ja projektit hoidettava himaan. Mulla o about aina monta rautaa tulessa, osittain siks et tarvii olla, enimmäkseen siks et mä en ymmärrä miks en tekis jos kerran voin, ja sen takii etten hyväksy itteltäni vähempää. Myös sen takia et mä haluun päästä johonkin, eteenpäi, menestyy - edes itelleni todistaa et musta o johonki.
Mä saatan huitoo ympärilleni ja olla ku mikäkin feministi. Saatan heitellä mielipiteitä joista en tingi, ehkä jopa olla vähä jyrä. En kuitenkaa ihan kamala oo (tietääkseni, toivottavasti...), muhun on helppo tutustuu ja puhun puuta heinää suunnillee ku mulle maksettas siitä. Mut tutustumine ei oo sama ku et voisit sanoo et tunnet mut, sille levelille pääsee vaa murtoosa. Jos mä oikeesti oon jossai suossa tai pulassa, siitä en sit tod puhu, se ei kuulu muille. Jos oon joskus semmosesta sulle kertonu - toivottavasti ymmärrät sen arvon, ja et se oli sit ihan vaan sun korvia varten..
Huomasin et viime aikoina oon oikeesti toteuttanu ja hoitanu loppuun päähänpistokset ja ideat jotka mun päähän o plopsahtanu, jopa ne jotka vähä suurempaa luokkaa..Sanoivat mua rohkeaksi ku talliprojektin nappasin - mä en ollu sitä sellaselta kantilta edes ajatellu. Mussa on kuulemma kova draivi, määrätietoisuus ja vahva yrittäjän luonne - näin sano konsultti joka vetää osan meiän yrittäjäkoulutuksesta ku meillä oli toista kertaa henkilökohtane tapaamine. Nii, ehkä joo. Mut en oo aina ollu sellanen, mä oon joskus ollu kyl suht näkymätön ja väritön - ja sellasena mä monesti edelleenki nään itteni.
En mä kuiteskaa aina jaksa olla toi ihminen. Ei sillä et se ois mikää rooli, sillo mä oon täysin se minä mikä mun just sillo täytyy olla. Mut joskus ku hommat o hoidettu, väsyttää, elämä potkii päähän ja tuun kotiin pimeeseen kämppään... Sellasina hetkinä "mä pärjään ite"-asenteen vois heittää ikkunasta 7 kerrosta alas ja toivoo et joku ajaa sen yli. Sillo ois ihanaa ku sais vaa olla pieni ja ois se vahva susta välittävä kenen vieree vaa käpertyy sohvan nurkkaan muulta maailmalta piiloon.. jos nyt ihan romanttiseksi heittäytyy :) ei vaan joku, vaan SE joku.. Sellasina hetkinä voi vaikka kuunnella tätä Paisleyn biisii https://open.spotify.com/track/14lHGxJ67VEtMKeDDtz0tr , ja kadehtii sitä naista kenestä se laulaa näi fiiliksellä :) Oon puolestani jo kokenu yhteenmuuttamisen ja kihloihin menemisen huuman, tosin se ei mun tapaukses vieny kovin pitkälle..ehkä se ei oo mun juttu :)
Nooh, vaikka mä ehkä saanki tyytyy halileen Everstiä sohvalla, oon silti ilonen et mulla on paljo sellasta mitä kaikilla muilla ei.. ja onhan se tietty aina helpompaa näi - Eversti ei koskaa kovin pitkään mökötä siitä et mä oon täyttäny kalenterin kaikenlaisil työjutuilla ja et menee myöhää ennenku ollaa kotona :D
